Olen huomannut, että kun olen parisuhteessa, lopetan kirjoittamisen. Ikäänkuin minulla ei riittäisi luovuutta ja intohimoa moneen eri asiaan yhtäaikaa. Nyt haluan toimia toisin, sillä juuri parisuhteellisuuden karikoista ammentaa parhaat kirjoittamisaiheet, sukupuolten välisen kommunikaatiovaikeuden ollessa aina yhtä ärrrsyttävää.

Jo ennen nykyistä parisuhdettani, olin todella väsynyt parisuhteiden vaikeuteen. Miten voi olla niin vaikeaa luoda pysyvä, toimiva ja onnellinen parisuhde. Mihin se aina karahtaa? Miksi kaikesta tulee vaikeaa ja kasvetaan erilleen? Tai pahimmassa tapauksessa aletaan loukata toista ja petetään luottamus.

Tässäkin asiassa olin päättänyt toimia toisin kuin aiemmin. Päätin lopettaa nalkuttamisen, en enää aloittanut lauseita "sä et ikinä" tai "kun sä aina" -tyyliin. Puhun suoraan, nätisti ja suoraan. Kerron mitä haluan ja mitä en voi sietää. Nätisti, mutta suoraan. Kerron senkin ihan meidän kesken, että minun kanssa pärjää, kun on rehellinen ja kertoo asiat niin kuin ne on.

Alku tuntuikin mutkattomalta, helpolta ja vaivattomalta. Kerrottiin kummatkin, mitä halutaan ja missä määrin. Naurettiin ja itkettiinkin, oltiin niin kuin alussa kuuluukin olla. Innoissaan ja sydän haaveita täynnä. Unelmia siitä, miten ollaan onnellisia elämämme loppuun saakka. Suostuinpa kosintaankin, vaikka takanani oli jo yksi rikkirevitty avioliitto.

Elämäni ei kuitenkaan koskaan ole mennyt kuin elokuvissa. Aina tulee eteen sellainen juonen käänne, mitä käsikirjoituksessa ei mainittu. Viime viikonloppuna istuin kotona poikani kanssa, itkin ja valvoin. Syynä siihen oli katoamistemppu, jonka miesystäväni teki. Ei miestä mailla eikä halmeilla.

Toisaalta olin raivoissani myös itselleni, sillä olinhan päättänyt olla itkemättä enää yhdenkään miehen perään. Tilanne vaan on nyt toisenlainen. Odotan toista lastani katoamistemppuilevalle miehelle. Tässä sitä taas ollaan, keskellä parisuhteellisuusteoriaa. Ei sitä helpommaksi tee se, että minä puhun suoraan. Aina tarvitaan kaksi.